Maailmamme on luotu kaksijakoisuudelle, jinille ja jangille, hengelle ja materialle, ilolle ja surulle. Suomalaisessa mielenmaisemassa ajankulku on aina käsitetty kahden päävuodenajan vuorottelulle ja niiden odotukselle. Talven armottomuus herättää pimeimpinäkin hetkinä kaihon menneistä lämmön ja valon ajoista, ja toivon tulevasta.

Dualismiin perustuu myös antiikin Kreikassa käytetty kaksoissäkeinen, eleginen runomitta, jonka tunteikkaissa virkkeissä lausuja muisteli menetyksiään ja kaihosi rakkauden ja onnen luo vielä uudelleen. Murhetta ei ole ilman iloa eikä toivoa ilman pelkoa. Suomalaisille musiikki on aina ollut keino melankolian ilmaisulle. ”Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu”, sanotaan kansanrunokokoelma Kantelettaressa, yhdessä suomalaisen hengenilmaston viisastenkirjoista.

Suomalaisten parhaiten tuntema elegia lienee Eino Leinon (1878–1926) 30-vuotispäivänään kirjoittama Elegia (1908), joka on innoittanut myös Anni Kuusimäkeä hänen valmistellessaan harppulevyä ja nuottijulkaisua. Toinen Kuusimäelle tärkeä Leino-runo on valoisa Nocturne. Siinä missä Elegiaa voi tulkita lähes täydellisen toivottomuuden kuvauksena, on Nocturne valkean kesäyön ja rauhan kuvaus. Myös tällä Elegia-levyllä murheen ja mollin sekä ilon ja duurin yhteiselo käyvät ainaista vuoropuheluaan.

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.

Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.

Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;

riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.

Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.

Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?

Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

Eino Leino, Elegia, 1908

Leinon runous on syntynyt aikana, jolloin suomalainen säveltaide eli kulta-aikaansa ja kansallinen itsenäistymistahto oli voimissaan. Säveltäjät Jean Sibelius (1865–1957), Oskar Merikanto (1868–1924), Heino Kaski (1885–1957), Selim Palmgren (1878–1951), Toivo Kuula (1883–1918), Erkki Melartin (1875–1937) ja Ilmari Hannikainen (1892–1955) maalasivat suomalaista sielunmaisemaa yhdessä taidemaalareitten ja kirjailijoiden kanssa, ja identiteetti metsien mullista ja järvien jäistä muovatusta suomalaisesta vankistui entisestään.

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino, Nocturne, 1903

Suomalaiset säveltäjät eivät silti käyskennelleet inspiroitumassa vain metsäpoluilla, vaan ottivat vaikutteita maailmalta liittääkseen ne osaksi omaa, kansallisromanttista tyyliään. Jopa luonnonläheisellä Sibeliuksella oli kaksi roolia, jotka ruokkivat toisiaan. Hän oli yhtäältä suurten sävelrunojen ja sinfonioiden kosmopoliitti, joka oli kotonaan niin Pariisissa, Berliinissä ja Wienissä kuin Helsingissä, toisaalta hän viihtyi parhaiten Järvenpäässä, metsän siimeksessä ja järven rannalla. Tuskin Sibeliuksen herkät luontokuvaelmat kuulostaisivat samalta ilman kokemusta miljoonakaupunkien kivisistä kaduista. Myös Ilmari Hannikainen vietti vuosia ulkomailla. Debussyn varjokuva onkin kuin impressionistinen tuulahdus hänen Keski-Euroopan-vuosiltaan. Suomalaisille rakas Toivo Kuulan Lampaanpolskakin perustuu vanhaan espanjalaiseen La folia -teemaan.

Leimallisesti luonnonläheinen on niin ikään Eurooppaa pianistina kiertäneen Selim Palmgrenin tuotanto, josta tunnetuimpiin sävellyksiin kuuluva Toukokuun yö op. 24 kuvaa parhaiten dualistista maailmaamme suomalaisen kokemuksen läpi. Teos häilyy duurin ja mollin risteyskohdissa, siinä talvipakkasten ja kesän kuulaiden iltojen välimaastossa. Paitsi metsämaisemat myös vesiaiheet kuuluvat erottamattomasti suomalaisen musiikin inspiraationlähteisiin. Erkki Melartinin Barcarolessa on vaikea välttyä kesäisten vetten tunnelmalta puhumattakaan Heino Kasken luontoaiheisista kappaleista, Pankakoskesta ja Yöstä meren rannalla.

Useilla levyn ja nuottivihkon teoksilla on myös hyvin henkilökohtainen tarina Kuusimäen elämässä. Hänen ollessaan vasta nuori oppilas teki Oskar Merikannon Valse lente häneen niin syvän vaikutuksen, että heti seuraavalla teoriatunnilla hänen piti selvittää opettajalta melodian alkuperä ja voisiko sitä päästä soittamaan. Samoin Merikannon Romanssi tuo aina mieleen lapsuuden juhannukset. Jean Sibeliuksen Harpunsoittajaan hän tutustui soitettuaan orkesterirunoa Bardi, joka on syntynyt samoihin aikoihin. Se innosti Kuusimäkeä tutustumaan Sibeliuksen pianoteoksiin lähemmin ajatuksenaan muokata niitä harpulla soitettaviksi. Sibeliuksen Kuusi taas oli Kuusimäen bravuurinumero jo nuorena kanteleensoittajana.

Vaikka kaikki levyn teokset ovat alun perin pianolle sävellettyjä, harppu tuo niiden hengen vieläkin lähemmäs ihmiskosketuksen herkkyyttä, ja kanteleen sukulaissoittimena harppu lisää katkeransuloisiin tunnelmiin entistäkin suomalaisemman sävyn.

Jaani Länsiö

Our world is built on dualisms – yin and yang, spirit and matter, and joy and sadness. In the Finnish mindscape, the passing of time has always been understood as an alternation between (and as an expectation) of the two main seasons. Even in its darkest hours, the mercilessness of winter makes one long for the bygone times of warmth and light, and instils hope for the future.

The elegiac couplets, a poetic form used in Ancient Greece, are also based on dualism. In these emotionally charged sentences, the reciter evoked his (or her) losses while yet again longing for love and happiness. There is no sadness without joy and no hope without fear. For Finns, music has always been a means to express melancholy. To quote the folk poem collection Kanteletar, one of the pillars of wisdom of the Finnish spiritual climate: ”Music was made from grief, moulded from sorrow”.

Elegia, a poem written by Eino Leino (1878–1926) on his 30th birthday in 1908, seems to be the elegy best known by Finns. It has also inspired Anni Kuusimäki when she prepared the harp disc and the related sheet music. The bright Nocturne is another Leino poem important to Kuusimäki. While Elegia can be interpreted as a description of a nearly total hopelessness, Nocturne depicts a peaceful white summer night. On this Elegia disc too, the minor-key sadness constantly dialogues and interacts with major-key joy.

Youth like a rolling stream is dwindling away,

life's golden reed beats threads already grey.

To no avail do I clasp the moment tight:

no merriment, no wine affords delight.

The proud days of my will are at an end,

what charmed my spirit is long since left behind.

I'm out of the trough. Must I go down again?

My only hope: an instant free of pain.

Eino Leino, Elegia ("Elegy"), 1908

(English translation by Keith Bosley)

Leino’s poetry was born during the golden age of Finnish art music and in the heyday of the national will for independence. The composers Jean Sibelius (1865–1957), Oskar Merikanto (1868–1924), Heino Kaski (1885–1957), Selim Palmgren (1878–1951), Toivo Kuula (1883–1918), Erkki Melartin (1875–1937) and Ilmari Hannikainen (1892–1955) depicted the Finnish soulscape together with painters and writers, and the Finns’ identity based on forest soil and ice-covered lakes grew stronger and stronger.

Even so, Finnish composers did not just wander down forest paths for inspiration. They also gained influences from the world and made them part of their own national-romantic style. Even Sibelius, who was so close to nature, had two interconnected roles that fed each other. On the one hand, he was the cosmopolitan composer of great tone poems and symphonies who was equally at home in Paris, Berlin, Vienna and Helsinki; on the other, he liked it best in Järvenpää in the shelter of a forest and on a lakeshore. His delicate depictions of nature would hardly sound the same without an experience on the stone streets of great cities. Ilmari Hannikainen, too, spent years abroad. Indeed, his Silhouette of Debussy is like a breath of Impressionist wind from his years in Central Europe. Even Toivo Kuula’s Mutton Dance, a piece very dear to Finns, is based on the old Spanish ”La Folia” theme.

The corncrake's song rings in my ears,

above the rye a full moon sails;

this summer night all sorrow clears

and woodsmoke drifts along the dales,

I do not laugh or grieve, or sigh;

the forest's darkness breathes nearby,

the red of clouds where day sinks deep,

the blue of windy hills asleep,

the twinflower's scent, the water's shade -

of these my heart's own song is made.

You, girl as sweet as summer hay,

my heart's great peace, I sing to you,

O my devotion, tune and play

a wreath of oak twigs, green and new.

I have stopped chasing Jack-o'-Lantern,

I hold gold from the Demon's mountain;

around me life tightens its ring,

time stops, the vane has ceased to swing;

the road before me through the gloom

is leading to the unknown room.

Eino Leino, Nocturne, 1903

(English translation by Keith Bosley)

The oeuvre of Selim Palmgren, who also toured Europe as a pianist, is characteristically close to nature. One of his most famous works, May Night op. 24, is the best description of our dualist world as perceived through the Finnish experience. It hovers between major and minor and between winter frosts and clear summer nights. Apart from forest landscapes, water motifs are also part and parcel with the sources of inspiration of Finnish music. In Erkki Melartin’s Barcarole (not to mention Heino Kaski’s nature pieces Pankakoski and Night by the Sea), it is hard to avoid the mood of summer waters.

Many of the pieces on the disc and the related sheet music publication also have a very personal resonance in Kuusimäki’s life. While still a young student, she was so deeply impressed by Oskar Merikanto’s Valse lente that she just had to find out on the very next theory lesson about the origin of the melody and to know whether one could get to play it. Likewise, Merikanto’s Romance always reminds her of childhood midsummers. She first acquainted herself with Jean Sibelius’ The Harper after having played the tone poem Bardi (The Bard) composed at about the same time. It inspired Kuusimäki to acquaint herself more thoroughly with Sibelius’ piano works with the idea to adapt them for the harp. On the other hand, Sibelius’ The Spruce had been Kuusimäki’s bravura number already as a young kantele player.

Even though all the works on this disc and the sheet music have been originally composed for the piano, the harp, an instrument related to the kantele, brings their spirit even closer to the sensibility of the human touch and adds an even more Finnish nuance to the bittersweet moods.

Jaani Länsiö

(English translation by Mikko Kuusimäki)